Viikonloppuaamu hyödynnettiin nomeiluun. Pirkan-damit lähestyy ja vähän pitää yrittää treenata ennen niitä. Aki tuli meitä avustamaan, tehtiin ihan vaan kotipihassa markkeerauksia ja linjaa.

Alkuun ykkösmarkkeeraus pari kertaa polulle penkan taakse piiloon. Helppo. Sitten vaihdettiin pikkuisen paikkaa ja kakkonen niin, että toisen damin oli tarkoitus mennä autotallin taakse piiloon ja toisen varaston eteen penkan taakse piiloon. Autotalli-damin heitto oli vajaa joten dami jäi näkyviin, se helppo. Toisen damin Ruu unohti totaalisesti, joten otettiin homma uudestaan.

Helpotin ja tehtiin ensin ykköset molempiin suuntiin, heitot oli nyt hyvät ja Ruu haki ongelmitta molemmat. Suoraa ja lujaa. Tässä välissä tein kaksi linjalähetystä toiseen suuntaan. Olin vienyt targetin ja kolme damia ennakkoon, paikka ja suunta periaatteessa tuttuja. Etäisyys lyhyt, halusin linjan todella onnistuvan! Ja hyvin se menikin! Lähetys hyvä, linja suora, vauhti kova.

Sitten palattiin markkeerauksiin. Nyt kakkonen niin kuin aiemmin oli tarkoitus ja se oli priimaa! Taitava Ruu! Lopuksi vielä yksi ykkönen häiriöheitoksi, tehtiin kolmas linja samaan paikkaan pikkuisen pidemmältä matkalta. Meni yhtä hienosti kuin kaksi edellistä.

Treeni oli tosi helppo, mutta silti markkeerauksissa oli haparointia. Huomaa, että taukoa on alla. Mutta muuten tosi hyvä ja linjojen onnistuminen lämmitti erityisesti mieltä.

 

Treenien jälkeen lähettiin kyläilemään Akin mummon luona. Me jäimme Ruun kanssa keskustaan matkakeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme loppumatkan. Jatkoimme siis vieraiden paikkojen ihmettelyä, vaikka tuollakin ollaan Ruun kanssa pikkuriikkisen kokoisena käyty. Ja eipä siinä juuri ihmettelyä ollutkaan. Kunhan käväistiin.

Ensimmäinen jännittävä hetki oli kun Paviljongin parkkipaikalla tuli yksi messujen järjestysmiehistä suoraan meitä kohti ja tuli lupaa kysymättä tervehtimään Ruuppaa. En ehtinyt siihen varautua, ajattelin, että miehellä on minulle jotain asiaa (tyyliin voitko suksia kuuseen joltain luvattomalta alueelta ). Onneksi Ruu otti sen suht hyvin. Vähän sitä jännitti, ei mennyt iholle, mutta häntä heiluen haisteli miehen ojentaman käden eikä peruutellut alta pois. Mutta kun jatkettiin matkaa niin Ruuppaa tuntui jännittävän hetken aikaa, että tuleeko muutkin vastaantulijat luokse. Se pikkuisen pakitti taakseni, mutta kulki onneksi jo kohta reippaasti vierellä. Hassua, jälleen NIIN erilainen tapaus kuin Piips. Iitun jäljiltä ei miehestä olisi jäänyt jäljelle kuin kuolalammikko.

Vähän ennen päätepistettä testasin Ruun uskallusta tulla ritiläportaille. Nämä olisi varmaan helpompi aloittaa alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin, mutta nyt mentiin näin. Ensin piti uskaltautua tasanteelle, pudotusta oli, ja se kyllä pisti jännittämään. Hetken aikaa sain houkutella, mutta niin vain Pikkumusta rohkaistui ja luotti. Tuli ihan omatoimisesti, hieno hieno pieni! Kun se totesi tasanteen kantavan, ei sitä tarvinnut enää jännittää. Siltä pois ja takaisin ei tuntunut enää missään. Portaissa edettiin siihen, että etutassut tulivat ensimmäiselle tasanteelle. Hassua, että avoimelle ritilätasanteelle ja portaalle, jossa pudotusta useampi metri, tuntui helpommalta, kuin Akin vanhempien valkoiset portaat. Iitu ei aikanaan tullut edes tasanteelle.

Mihinkähän seuraavaksi mennään seikkailemaan?