Lauantaina ajettiin päiväreissulle Puttaalle, vaikka alunperin olikin tarkoitus olla koko viikonloppu. Ohjelmassa oli kuulla Muurasjärven kolmannen Eemelin nimi. Ja siitähän tuli oikeasti Eemeli! Toivotaan, ettei nimi ole enne... Kun tulimme kastajaisista takaisin Pihtiperälle sain ensimmäisenä huomata, että keittiön ovi on auki. Aavistelin pahaa, enkä turhaan. Pöytätasolle jääneet porkkanapiirakan loput palat olivat hävinneet eikä todistusaineistoa ollut jätetty jäljelle. Kaikki siis oltiin syöty, leivinpapereineen päivineen. Homma oli hoidettu jopa niin siististi ja tyylikkäästi, että itse pelti oli jäänyt vielä pöydälle, joten parin sekunnin ajan mietin, söinkö itse ne palat ennen kuin lähdettiin? Voihan *kele sentään senkin koirat! Loppupäiväksi koitti jääkausi...

Sen verran varmaan reissu painaa vielä taustalla, että tultiin kuiteski sunnuntaiksi kotia. Ehti siivoilla, pyykätä ja hengailla. Itse nautin hirmuisesti, kun saan ajan kanssa touhuta koirien kanssa. Siitä saa energiaa! Niimpä me myös treenattiinkin kaikenlaista.

Olen ottanut ohjelmaan Ruulle totuttaa sitä häiriöön ja samalla myös eri paikkoihin ja alustoihin. Putaalla oli käynyt junaradan sillalla tenkkapoo, Pikkumustalla oli mennyt pupu pöksyyn. Me olemme kyllä tuon sillan ylittäneet aiemminkin, eikä silloin ollut jännitystä ilmassa. Paitsi mummilla.

Niimpä otettiin sunnuntain asioille koirat mukaan ja vierailtiin ensin isännän porukoiden luona. (sivuhuomautuksena mainittakoon, että Piips tykkäsi erityisesti!) Yläkertaan on valkoiset portaat yhdellä välitasolla, melko liukkaat, avoimet ja ilman mitään liukuesteitä tms. Piips vetää portaat kuin vettä vaan. Sitä vetää maailman ihanimmat ihmiset niin kovasti puoleensa, että se varmaan menisi yläkertaa vaikkei portaita olisikaan! Sen sijaan Ruu jää heiluttamaan häntää portaiden alapäähän. Niimpä me nyt opeteltiin namien ja naksun kanssa portaissa kulkemissa. Ylöspäin kesti vähemmän aikaa selviytyä, mutta alaspäin tuotti enemmän pulmia. Koska aikaa ei loputtomiin ollut, autoin Ruun alkuun. Se mietti vähän aikaa mihin suuntaan etenisi ja lopulta päästiin välitasanteelle joten kuten. Siitä loppupätkä meni oikein mallikkaasti! Rohkeutta vaan!

Seuraavaksi käytiin kauppa-asioilla Keljossa, mutta ennen niitä otettiin vähän tokoa ja hengailua Ruun kanssa Cittarin edessä. Täällähän me Iitun kanssa treenattiin aikoinaan tosi paljonkin, kun asuttiin lähempänä. "Kaupunki" miljöö ei vaikuttanut millään tavalla. Ruu on ihana, kun se vaan tepastelee siinä kanssani ja tuumailee...no ei varmaan sen ihmeempiä. Se on monella tapaa helpompaa, kun taas tuon isomman kanssa, joka olisi jokaisen ihmisen halunnut tervehtiä! Ostoskärryt, lapset, ihmiset ei mitkään jännittäneet. Tokoilutkin sujui kuin unelma! Seuruu, jäävät, perusasennot, luoksetulot ja paikkamakuu. Siis WAU! Paikkamakuuta tehtiin yhden pääsisäänkäynnin edustalla niin, että ihmiset tavallaan kulkivat minun takanani. Etäisyyttä koiraan minulla n. 10m. Sitten jos joku uhkasi ohittaa Ruun kävellessään kaupan edustalla, kävelin koiran viereen seisomaan, mutta edelleen oltiin makuulla. Ilmekään ei värähtänyt ohittavista ihmisistä, hieno RuuRuu! Kontaktia treenasin perusasentojen yhteydessä, hienoa menoa! Tästä tuli kyllä mielettömän hienot fiilikset!

Kauppareissun jälkeen pakkasin damit autoon ja lähettiin Ruun kanssa katsomaan, missä me pystyttäisiin treenaamaan. Vähän matkan päässä on jonkinlaiset hiekkamontut, jossa voisi ottaa markkeerauksia, kunhan hanki vähän sulaa ja pehmenee. Tein hakuruudun siihen lähelle kuusikkoiseen maastoon. Hankea oli vielä paikoitellen polveen saakka, mutta oli siedettävän pehmeää ja treenikelpoista. Ruudusta tuli ehkä vähän turhan iso, sillä hanki teki siitä raskaan. Vein kaikki damit (n.14), Ruu haki niistä 8-9. Hyvin työsti, siinä ei ongelmia. Huomasin sitten maassa verijälkiä ja kun sain seuraavan damin käteen, yritin katsoa tassuja. Vasemmasta etusesta jäi pientä jälkeä, mutta haavaa en ilman tarkempaa valoa löytänyt. Jätettiin työt siihen ja haettiin merkit ja loput yhdessä pois. Ruu tykkäsi, oikeita töitä pitkästä aikaa! 

Kotona isossa anturassa oli pikkuriikkinen haava, ei syvä eikä se ole vaivannut tai vuotanut. Seuraillaan, ettei pahene.